15. huhtikuuta 2017

Vierailijan kynästä: Perhepohjainen hoito pelasti perheemme

Erään äidin puheenvuoro: näin perhepohjaisella hoidolla saatiin sietämätön kotitilanne haltuun ja tyttären anoreksia hoidettua. Vanhemmat tarvitsevat yksityiskohtaista ohjausta ja tukea voidakseen lopettaa syömishäiriön mukailemisen, eikä hoitotahon pidä mennä mukaan anoreksian "hajoita ja hallitse" -taktiikkaan!

Tyttäremme sairastui anoreksiaan peruskoulun viimeisellä luokalla 15-vuotiaana. Jälkikäteen ajatellen sairaus oli varmasti tehnyt tuloaan jo pidempään, ehkä jopa vuosia, mutta vasta loppusyksystä kyseisenä vuotena me vanhemmat aloimme tajuta, mistä todella on kysymys. Tytär oli pitkään halunnut ryhtyä kasvissyöjäksi ja jätti usein lihan syömättä. Syyt eivät olleet ekologisia tai eettisiä, vaan liha yksinkertaisesti inhotti häntä. Aluksi suhtauduin asiaan ohimenevänä vaiheena, koska tytär sentään istui yhteisessä ruokapöydässä ja söi kaikkea muuta. Jotakin syvempää aloin epäillä, kun olin erään kerran laittamassa ruokaa broilerinfileistä. Tytär näki fileessä mielestään verisuonen ja suhtautui siihen suorastaan hysteerisesti. Sen jälkeen hän rupesi kieltäytymään kaikesta broilerista. Koulussa hän inhosi kaikkia liharuokia eikä syönyt siellä juuri mitään. Olimme huolissamme, joten jotta syöminen alkaisi taas sujua, annoimme yhdeksännen luokan lokakuussa tyttärelle luvan ryhtyä kasvissyöjäksi sekä kotona että koulussa.

Aluksi kaikki tuntuikin menevän mukavasti: tytär kehui koulun kasvisruokaa ja tuntui syövän siellä hyvin, ja myös kotona opettelimme tekemään proteiinipitoista kasvisruokaa. Soijatuotteet ja quorn tulivat todellakin tutuiksi; nyhtökauraa, härkistä tai muita kotimaisia kasviproteiinituotteita ei ollut silloin vielä tarjolla. Olimme iloisia, että tytär vihdoin syö kunnolla, mutta samalla mietimme, osaammeko varmasti tehdä tarpeeksi ravitsevaa kasvisruokaa, joka sisältäisi kaikki tarpeelliset aminohapot ja muut ravintoaineet. Tytär kaivoi itse lisää tietoa ja uskomuksia terveellisestä ruokavaliosta, rupesi sitten rajoittamaan ruokavaliotaan ja samalla laihtumaan nopeasti. Hän alkoi myös lenkkeillä monta kertaa viikossa, joka viikko samoihin aikoihin, ja tehdä illalla kylpyhuoneessa, lukkojen takana, jonkinlaista lihaskunto-ohjelmaa, ja viipyi lukkojen takana vähintään tunnin. Useimmiten hän vaipui kuntoilunsa aikana epätoivon tilaan, itki ja ulisi suureen ääneen ja jumppasi samalla. Näissä tilanteissa tyttäreen ei saanut minkäänlaista kontaktia. Tyttö vain ulvoi ja koiramme stressaantui ja rupesi haukkumaan hurjasti, ja tilanne oli todella kaoottinen. Asumme rivitalossa ja naapurit ihmettelivät melua, ja joku anonyymiksi jäänyt naapuri valitti melusta isännöitsijällekin.

Usein ratkaisimme tilanteen niin, että mies meni kylpyhuoneen oven taakse rauhoittelemaan tytärtä ja minä lähdin koiran kanssa pitkälle lenkille. Yritin sopia miehen kanssa, että vuorottelisimme näissä hoitovuoroissa, mutta hän ei ollut halukas siihen. Hän suhtautui vaikeissa tilanteissa asiaan niin, että koska minä olen meille sen haukkuvan koiran halunnut, minun pitää se hoitaakin, ja niin minulla ei oikein ollut vaihtoehtoa. Jossain vaiheessa pääsimme kuitenkin yhteisymmärrykseen siitä, että tilanteeseen tarvitaan ammattilaisen apua. 

Mies varasi ajan yksityisen lääkäriaseman ravitsemusterapeutille, mutta se vei tilanteen vain vaikeammaksi. Minä olin toivonut ravitsemusterapeutilta neuvoja, kuinka rakennetaan täysipainoinen kasvisateria, ja jonkun ohjevihkosen hän mukaan antoikin, mutta siinä samalla hän laski tyttärelle kalorimäärän, joka pitäisi syödä joka päivä. Määrä oli vain 1400 kcal ja tyttären jo sairauden syövereissä vellova mieli käänsi asian niin, että se olisi ehdoton maksimienergiamäärä, jonka hän voisi syödä päivässä. Mies rupesi kuitenkin arvioimaan tyttärelle kaikkien aterioiden kalorimäärät eikä tytär enää suostunut syömään mitään ruokaa, minkä kalorimäärä ei ollut tarkasti tiedossa, ja pudotti samalla ruokavaliostaan nekin viimeiset jugurtit yms., joissa oli edes 2 % rasvaa. Loppujen lopuksi tytär ei todellakaan syönyt edes ohjeen mukaista määrää, vaan enintään puolet siitä, ja laihtui laihtumistaan. Minä vastustin kalorien laskemista. Aluksi yritin ilmaista kantani sangen pehmeästi ja vähitellen suoremmin, mutta se tuntui vain hajottavan tilannetta. Mies halusi toimia niin kuin toimi, koska koki että sillä tavalla tytär saadaan syömään edes jotakin, ja tytär puolestaan tukeutui yhä voimakkaammin isäänsä ja halusi jättää minut ulkopuolelle syömiskuviosta ja pian muustakin elämästään.

Minä olen ollut meillä aina arkiruoanlaittaja, koska mies on tehnyt pitkiä työpäiviä eikä ole edes yleensä ollut arkisin kotona normaaliin ruoka-aikaan, mutta tilanteen kehittymisen myötä tytär rupesi kieltäytymään minun laittamastani ruoasta. En suostunut laskemaan kaloreita ja halusin laittaa aivan tavallista ruokaa, joten hän ilmoitti jo ruokaa laittaessani suureen ääneen, että ei aio syödä sitä, mitä teen ja soitti saman tien myös isälleen. Sillä tavalla hän sai isän tulemaan kipin kapin töistä kotiin ruokaa laittamaan ja myös jättämään väliin työhön liittyviä iltamenoja ja jopa työmatkoja, koska ”isi on ainoa joka ymmärtää”. Jos mies kaikesta huolimatta oli poissa kotoa ja minä laitoin ruokaa, tytär saattoi heittää ruoan pitkin lattioita ja myös potkia tai lyödä minua. Ja sen jälkeen hän soitti isälleen itkien ja kiljuen. Hän myös tulkitsi minun puheeni aivan omalla tavallaan. Jos esim. tiesin että hän oli syönyt koulussa hyvin vähän ja kehotin häntä syömään sen takia ”reilun välipalan”, hän saattoi saada aivan silmittömän raivokohtauksen, koska kuuli asian niin, että jos hän syö "reilusti", hän lihoo seuraavassa hetkessä aivan muodottomaksi. Hän saattoi tulkita ihan minkä tahansa sanan tai lauseenpuolikkaan aivan päinvastoin kuin oli tarkoitus eikä koskaan voinut tietää, mikä normaali arkikommentti nostattaa seuraavan myrskyn.

Tässä vaiheessa otimme yhteyttä yksityiseen, syömishäiriöisiä hoitavaan tahoon, jonne saimmekin nopeasti ajan. Siellä todettiin, että tyttären tilanne täyttää anoreksia-diagnoosin kriteerit. Tämä tapahtui juuri ennen joulua. Olimme järkyttyneitä, mutta samalla helpottuneita sen suhteen, että apua olisi luvassa. Tytär tapasi ensin terapeuttia muutaman kerran itsekseen ja sen jälkeen meidät vanhemmatkin otettiin mukaan. Kävimme myös pari kertaa miehen kanssa kahdestaan terapeutin juttusilla. Ravitsemusterapeutti teki päivittäisen ateriarungon, mutta emme saaneet minkäänlaisia neuvoja tai tukea, miten saisimme tyttären syömään ateriasuunnitelman mukaan. Suunnitelman noudattaminen tuntui siis aivan utopistiselta. Tytär söi siinä vaiheessa itse laatimansa "terveellisen" ruokavalion mukaan, jota isä siis ruoanlaittajana noudatti. Hän söi ruoan hitaasti ruoka-aineryhmä kerrallaan ja muutenkin huomiota herättävän kummallisesti. Kerroin tästä kaikesta terapeutille, mutta hän ei tuntunut ymmärtävän näkökulmaani, vaan koki minut ilmeisesti liian määräileväksi, ja käski minun pysyä poissa keittiöstä ja olla ylipäätään puuttumatta tilanteeseen. Koko ajan tajusin, että nyt ollaan hakoteillä, mutta en pystynyt vaikuttamaan tilanteeseen, koska edes terapeutti ei uskonut minua.

Terapeutin luona ollessamme tytär tuntui kyllä tajuavan, että tarvitsee apua, ja oli tietyllä tasolla valmis ainakin keskustelemaan terapeutin kanssa, mutta pakkoajatukset ja torjunta ruokaa kohtaan olivat niin voimakkaita, että muukin elämä kuin ruokailutilanteet olivat yhtä kaaosta. Erityisesti viikonloput ovat vaikeita, koska päivät olivat ”vapaita” ilman koulun tarjoamaa runkoa. Usein tytär saikin viikonlopun aikana vähän väliä itku- ja raivokohtauksia, ja maanantai tuntui lepopäivältä viikonlopun myllytyksen jälkeen. Vain ”isi” kelpasi ruoan laittajaksi ja antajaksi, kuuntelijaksi ja iltaisin sänkyyn peittelijäksi. Tyttären mieli tuntui taantuvan ja lopulta hän käyttäytyi yhtä impulsiivisesti kuin imeväinen.

Tilanne siis paheni koko ajan ja tytär kuihtui kuihtumistaan. Minä haahuilin ja itkin illat koiran kanssa ulkona, koska käytännössä minut häädettiin kotoa. Koira oli äärettömän stressaantunut ja purki sitä yrittämällä karkottaa "räyhähengen" tyttärestä. Mieskin tuntui olevan aidosti sitä mieltä, että minä ja koira olemme syyllisiä koko syömishäiriöön, ja se oli todella lamauttavaa ja stressaavaa kaiken tyttäreen liittyvän huolen lisäksi. Ja kaikki tämä tapahtui siis hoitotahon siunauksella. Lähdin sitten etsimään epätoivoisesti apua. Minulla oli pari ystävää, joille pystyin asiasta puhumaan, ja jossain vaiheessa löysin netin syövereistä Etelän-SYLI-yhdistyksen ja sitä kautta myös tämän blogin ja Facebookin Maudsley-ryhmän. Imin tietoa ja toisten kokemuksia, luin Maudsley-opuksen suomennoksen ja hankin pari kirjaa itsellenikin. Maudsley-opit osuivat ja upposivat minuun täysillä: vanhempien yhteinen rintama syömishäiriötä vastaan tuntui heti oikealta lähtökohdalta sekä järjen että tunteen tasolla, sillä mielestäni samoista periaatteista nousevaa rajat ja rakkaus -tyyppistä kasvatustyyliä olin pyrkinyt noudattamaan lasten kanssa muutenkin. Aiemmin mieskin oli samoilla linjoilla, mutta päätään nostava syömishäiriö lipsautti hänet eri raiteelle. Yritin puhua näistä asioista miehen kanssa väsymykseen asti, mutta en saanut vastakaikua. Mies tuomitsi menetelmän nettihuuhaana, kuten hän sanoi. 

Kevättalvella mieskin alkoi silti tajuta, että tyttären henkinen ja fyysinen kunto oikeasti koko ajan vain pahenee ja suostui hankkimaan tyttärelle lähetteen HYKSin syömishäiriöklinikalle. Minua ei otettu mukaan kyseiselle lääkärikäynnille, koska ”käynti sujuisi varmasti helpommin niin”. Siinä vaiheessa oltiin tilanteessa, että tytär ei ollut puhunut minulle sanaakaan yli kuukauteen, ja jos edes tulin samaan huoneeseen, hän rupesi kiljumaan ja lyömään minua. Lähete saatiin, mutta ei ihan helpolla, sillä kyseinen psykiatri oli sitä mieltä, että ”eihän tyttö niin pahasti alipainoinen ole”. Sehän on pahinta, mitä anorektikolle voi sanoa! Meni vähintään kuukausi, ennen kuin Syömishäiriöklinikalta tuli lähete laboratoriokokeisiin sekä alkukäyntiaika klinikalle. Varattu aika tosin oli taas yhden kokonaisen kuukauden päässä. Minä olin aivan lopussa ja kuukausi, jopa yksi päivä, tuntui siinä vaiheessa ikuisuudelta, joten soitin Ulfåsaan. Selitin perheemme tilanteen ja kuin ihmeen kautta heiltä löytyi peruutusaika jo seuraavalle viikolle, heti pääsiäisen jälkeen. 

Pääsiäiseksi meillä oli varattuna Levin-reissu ja peruutusaika oli kotiinpaluuaamuna vain tunnin sen jälkeen, kun juna olisi perillä Helsingissä. Tartuin silti oljenkorteen. Normaalikäytännöstä poiketen olimme tapaamassa vain terapeutin, emme lääkäriä, koska tämä oli lomalla. Minä laitoin kuitenkin ensimmäiseen käyntiin kaiken toivoni ja entistä vahvemmin siinä vaiheessa, kun jouduin palaamaan koiran kanssa pohjoisesta kotiin kesken kaiken, koska yhteiselosta hiihtokeskuskämpässä ei vain tullut mitään. Syömishäiriö jylläsi täysillä ja koira haukkui haukkumistaan. Terapeuttikäynti kesti vain puoli tuntia, ja vaikka terapeutin asenteesta ja pikaisesti tehdystä hoitosuunnitelmasta tuli melko hyvä olo, en kuitenkaan ehtinyt kertoa mielestäni olennaisia asioita tyttären ja perheemme tilanteesta. Niinpä kirjoitin kotona terapeutille vielä sähköpostiviestin, jossa kerroin havaintoni tyttären käyttäytymisestä sekä jo ennen syömishäiriödiagnoosia että sen jälkeen. Viesti oli pitkä ja pelkäsin terapeutin suhtautuvan siihen hysteerikon horinoina, mutta onneksi ei käynyt niin. Terapeutti välitti viestin eteenpäin hoidosta vastaavalle psykiatrille, joka otti minuun yhteyttä heti palattuaan lomalta. Viestini oli kuulemma antanut hänelle tärkeää tietoa ja hän ehdotti sen perusteella perhepohjaista hoitoa, jota oli juuri alettu toteuttaa syömishäiriöklinikalla. En voinut uskoa korviani. Vihdoin tuntui, että apua voisi oikeasti olla saatavilla.

Sitten tapasimme psykiatrin, joka otti tilanteen heti hienosti haltuun. Laboratoriokokeiden perusteella tyttären veren D-vitamiinitaso oli hälyttävän alhainen ja sydämen lyöntitiheys lähellä sairaalaan ottamisen rajaa. Selässä ja niska-hartiaseudulla oli lanugokarvoitusta, paino tietysti aivan liian matala ja tytär oli kaiken kaikkiaan todella heiveröinen ja voimaton. Tyttärelle määrättiin välittömästi liikuntakielto ja kielto osallistua myös Lontoon-leirikouluun, jollainen luokalla oli tiedossa parin viikon päästä. Tytölle määrättiin iso päivittäisannos D-vitamiinia ja ahdistusta helpottava lääkitys otettiin harkintaan ja aloitettiinkin hieman myöhemmin. Lääkäri selitti myös perhepohjaisen Maudsley-hoidon periaatteet ja sanoi, että sen toteuttaminen kotona aloitetaan heti tänään. Mies oli aluksi hämmentynyt, ehkä järkyttynytkin, mutta suostui kuitenkin siihen, että me vanhemmat yhdessä päättäisimme ruokailuista ja toimisimme samassa linjassa tyttären suuntaan. Kasvissyönti kiellettiin siihen asti, kunnes pää olisi normalisoitunut ja tytär pystyisi päättämään ruokavaliosta muilla perusteilla kuin syömishäiriön sanelemilla. Eri lihalaadut otettiin ruokavalioon yksi kerrallaan, noin viikon välein. Tytär ei saanut olla keittiössä, kun ruokaa tehtiin, ja meidän vanhempien käskettiin annostella ruoka-annokset niin kuin hyväksi näimme. Kaikki normaalit ruoat palautettiin siis vähitellen ohjelmaan ja joka päivä piti myös syödä joku herkku. 

Tyttären asenne minua kohtaan muuttui heti ensimmäisen käynnin jälkeen ja hän alkoi jutella minulle autossa matkalla kotiin. Tuntui aivan uskomattomalta, kun syömishäiriön rakentama muuri murtui ja tytär puhui minulle ensimmäistä kertaa yli kuukauteen! Jollakin seuraavista lääkäritapaamista hän kertoi, että hänellä on nyt hyvä ja turvallinen olo, kun äiti ja isä hoitavat häntä yhdessä. Meille vanhemmille oli myös todella tärkeää, että hoitotaho toimi samassa linjassa meidän kanssamme ja auttoi vaikeissa tilanteissa, sillä kyllähän niitä yhä tuli eteen. Aluksi tapasimme terapeuttia noin kerran viikossa ja myös ruokailutilannetta harjoiteltiin terapeutin luona. Vaikka edellisen vuoden syömishäiriöhelvetin perusteella ei olisi millään voinut uskoa, näillä konsteilla tytär todella lähti paranemaan: syöminen normalisoitui kuukausi kuukaudelta, mieli koheni ravitsemustilanteen paranemisen myötä ja tytär kirjattiin ulos Ulfåsasta noin vuoden päästä hoidon aloittamisesta. Nyt meillä on kotona normaali, huumorintajuinen ja omatahtoinen lukiolainen, joka suunnittelee jatko-opintoja ja haaveilee tavallisia nuorten haaveita. Kasvissyöntiin hän halusi palata pääkopan normalisoiduttua, mutta se sallitaan hänelle nyt. Mitään pelkoruokia hänellä ei enää ole ja hän on pystynyt jopa joustamaan kasvissyönnistä, jos tarjolla ei ole ollut muuta kuin liharuokaa.

Olen ikuisesti kiitollinen Ulfåsan ystävällisen jämäkälle, asiantuntevalle ja ihanalle hoitotiimille!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Keskustelu on hyvästä! Toivomme asiallisia ja rakentavia kommentteja nimellä, nimimerkillä tai ilman nimeä. Kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.