1. lokakuuta 2016

Vanhemman tunteet jälkeläisen sairastuessa syömishäiriöön ja niistä selviäminen

EPÄUSKO, JÄRKYTYS, KIELTÄMINEN
Tämä ei ole totta. Ei minun lapseni. Tämä on vain jotain ohimenevää. Olen varmasti tulkinnut asiat väärin.

Varsin usein jälkeläisen syömishäiriödiagnoosi tulee vanhemmille puskista. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, sillä useimmiten syömishäiriöön sairastunut yrittää peittää oireilunsa läheisiltään mahdollisimman pitkään. 

Vanhemmilla on harvoin tietoa tai aiempaa kokemusta asiasta, ja usein vähäinenkin tieto on myyttien ja väärinkäsitysten leimaamaa. Etenkin anoreksiaa pidetään turhamaisena mallinmittojen tavoitteluna, ja ylipäänsä syömisellä oireilu käsitetään herkästi omaksi valinnaksi tai temppuiluksi ja murrosikäisen kohdalla ohimeneväksi teinioireiluksi. Lisäksi perinteinen - vaikkakin väärä - käsitys perheen ja vanhempien (etenkin äidin) roolista syömishäiriöiden aiheuttajana voi tuntua niin raskauttavalta, ettei asiaa haluaisi millään uskoa. 

On helpompi sulkea silmät ja uskotella itselleen, ettei tässä mitään hätää ole.

AHDISTUS, PELKO, SYYLLISYYS
Ei, se ei todellakaan syö. Paino tippuu aivan liian nopeasti! Miksi se tekee näin? Mitä olen tehnyt väärin, että se ei syö?!

Miksi en huomannut mitään aiemmin? Tyypillinen itsesyytös, mutta täysin turha, sillä sairastunuthan useimmiten pyrkii siihen, ettei kukaan huomaisi mitään. On myös tavallista, että vanhemmat kelaavat läpi lapsen koko historian miettien, missä tekivät (kasvatus)virheen. Jälkeläisen muuttunut käyttäytyminen saa tuntemaan, että on maailman surkein kasvattaja.

Syömisen lopettaminen on todella voimallinen uhkaus. Varmaan jokaisen vanhemman eteen on tullut tilanne, jossa lapsi kieltäytyy syömästä. Pistät ruuan tyynesti pois ja seuraavalla aterialla lapsi sitten syö. Mutta kun syömättömyys jatkuu jatkumistaan ja näet, kuinka paino tippuu silmissä, sinut valtaa armoton pelko. Kuinka joku voi kieltäytyä elämää ylläpitävästä ruuasta noin? Kun sairastunut sitten vielä kertoo tosissaan tulevansa yhdellä salaantinlehdellä päivässä toimeen tai peiliin katsoessaan ilmoittaa olevansa ihan liian lihava, et usko korviasi. Onko hän tullut hulluksi? (No itse asiassa kyllä, kyseessä on elimellinen sairaudentunnottomuus eli anosognosia, samanlainen kuin esimerkiksi skitsofreniassa)

ÄRTYMYS, SUUTTUMUS, LAMAANTUMINEN
Se vedättää minua ja koko perhettä. Minä tanssin sen pillin mukaan. Miksi se tekee näin minulle? En jaksa tällaista enää kauaa!

Syömishäiriöön sairastuneen käyttäytyminen on terveen silmissä omituista, irrationaalista, tunteetonta ja välillä hyvinkin vihamielistä. Täysin normaalit asiat aiheuttavatkin sairastuneessa nyt ahdistusta, voimakkaita tunteenpuuskia ja outoja vaatimuksia, jotka herättävät ensin hämmennystä, sitten ärtymystä ja suuttumustakin perheenjäsenissä. On tavanomaista, että lastaan huomioiva vanhempi yrittää aluksi mukautua ja helpottaa näin sairastuneen ahdistusta, mutta huomaakin joutuneensa noidankehään, jossa toinen toistaan kummallisemmat vaatimukset ja rajoitukset seuraavat toisiaan. Mikään ei riitä, ja se tuntuu epäreilulta. Mitä ihmettä se minulta oikein vielä haluaa?! Sairastuneeseen kohdistuneet negatiiviset tunteet saavat hetken perästä syyllisyyden lisääntymään: miten voinkaan ajatella omasta lapsestani noin - olen huono äiti!

Kun normaalit aiemmin käytössä olleet kasvatuskeinot ja ihmissuhteiden pelisäännöt eivät uudessa tilanteessa enää pure, olo on avuton ja lamaantunut. Kumpa joku kertoisi minulle, mitä tässäkin tilanteessa tulisi tehdä! Teenkö ylipäänsä mitään oikein? Uskallanko tehdä enää mitään?!

TURHAUTUMINEN, KATKERUUS, TOIVOTTOMUUS.
Olen kertonut huolistani ammattilaisille, mutta minua ei kuunnella tai uskota. Olen yrittänyt kaikkeni, mutta en osaa! Miksi kukaan ei auta meitä?  Tilanne on mennyt vain huonompaan.

On valitettavan yleistä, että syömishäiriöön sairastuneen hoitopolku on hidas ja mutkikas. Vanhempien huoli ja halu auttaa jäävät usein ottamatta huomioon erityisesti täysi-ikäisten, mutta myös alaikäisten kohdalla. Eri hoitotahojen erilaiset hoitolinjaukset ja -kriteerit herättävät hämmästystä ja turhautumista. Voi olla, että vaikka käyntejä olisi sinne tänne paljonkin, niistä ei jää käteen oikeastaan mitään. Monet vanhemmat kokevat joutuvansa taistelemaan, jotta jälkeläinen saisi asianmukaista hoitoa ja he itse saisivat osallistua siihen.

Vanhemmat toivoisivat erityisesti opastusta ja ohjausta sen suhteen, miten heidän käytännössä tulisi toimia kotiolosuhteissa. Ei riitä, että kerrotaan hoidon pääpiirteet, esimerkiksi "nyt pyritään normalisoimaan paino". Tämä on kuin sanoisi kirvesmiehen taitoja osaamattomalle vanhemmalle, "rakennapa katto!". Ehei, pitää antaa vasara, saha ja nauloja, opettaa sahaamaan, mittaamaan ja naulaamaan ja kertoa mitä tehdään ensiksi ja mitä sitten. Työkalut ja taidot, niitä tarvitaan, jos halutaan valmista!

YKSINÄISYYS, SURU, MENETYKSEN TUNNE
Uskallanko kertoa tästä kellekään, kun sairastunut kieltää? Sukulaiset ja ystävät eivät ymmärrä meitä, ihmettelevät miten emme saa "syömisvammaista" kuriin. Olen menettänyt kaiken; mielenrauhani, itseluottamukseni, työkykyni, toivoni nuoren suhteen, uskoni tulevaisuuteen...

Syömishäiriö koskettaa koko perhettä, eikä rajoitu pelkästään ruokailuihin ja syömiseen. Se vaikuttaa kaikkeen ajankäyttöön, mahdollisuuksiin harrastaa, matkustaa, sukuloida, viettää juhlapyhiä, jopa vanhempien mahdollisuuksiin tehdä omaa ansiotyötään. Yhtäkkiä ei voikaan enää osallistua oikeastaan mihinkään - ei ole aikaa, keinoja tai voimia. Ihmisen, jolla ei ole kokemusta asiasta voi olla vaikea ymmärtää sairauden kokonaisvaltaisuutta ja vaikutuksia. Ja jälleen myytit ja väärinkäsitykset leimaavat perhettä, joka yrittää vain selvitä jollain tavalla tilanteesta. Ei ole tavatonta, että syömishäiriöön sairastuneen perheenjäsenet masentuvat ja/tai palavat loppuun.

Syömishäiriö valtaa sairauden alkuvaiheessa sairastuneen niin, ettei millään muulla ole väliä. Harrastukset ja koulunkäynti, opiskelu tai työ saattavat mennä katkolle, mikä herättää vanhemmassa syvää huolta ja menetyksen tunnetta. Mitä minun jälkeläisestäni oikein tulee? Millaisia vauriota hän tästä kärsii? Pystyykö hän vielä joskus menemään eteen päin elämässään? Onko hänet loppuiäkseen tuomittu syrjäytymään?  Selviääkö hän ylipäänsä hengissä?!

KAIKKI EDELLÄ MAINITUT TUNTEET OVAT LUONNOLLISIA JA YMMÄRRETTÄVIÄ REAKTIOITA LÄHEISELLE - MUTTA PÄÄSTÄ NIISTÄ IRTI!


Syömishäiriöön sairastuneen läheisellä saa olla tunteita: saa surra, olla vihainen, tuntea itsesääliä. Tärkeintä on ettei jää kiinni noihin kuluttaviin tunteisiin. Ne kannattaa tunnistaa ja tunnustaa itselleen, mutta päästää sitten irti. Irti päästämisessä auttaa tilanteen hyväksyminen; Sairastuneella on syömishäiriö, mutta minä en ole siihen syyllinen. Syiden löytäminen ei ole tärkeää juuri nyt. Sairastunut käyttäytyy noin, koska on sairas eikä voi sille mitään. Elämäni on muuttunut, mutta se ei tarkoita sitä, että sen tarvitsisi olla huonoa! 

Itseäni auttoivat:
- asianmukaisen tiedon hankkiminen tyttäreni syömishäiriön aiheuttajista (huomasin ettei minun tarvitse syyllistää itseäni)
- syömishäiriön ulkoistaminen tyttärestäni (vähensi negatiivisia tunteita tytärtä kohtaan)
- virheiden pelkäämisen lopettaminen (en enää halvaantunut pelosta vaan pystyin toimimaan)
- auttamistaitojen opettelu ja käyttäminen (huomatessani, että voin auttaa, koin itseasiassa aivan valtavan voimaantumisen!)
- ajatusten ja tapahtumien jäsentäminen kirjoittamalla (en ehkä muuten olisi kovinkaan helposti huomannut muutoksia parempaan)
- vertaistuen saaminen ja antaminen (vain toinen saman kokenut voi oikeasti ymmärtää...!)
- keskustelut oman, hoitotahon ulkopuolisen työterveyspsykologin kanssa (sain purkaa ahdistustani ja turhautumistani ihmiselle, jolla ei ollut omaa lehmää ojassa)

Vaikka tyttären syömishäiriö osui kohdalleni yllättäen ja pyytämättä kuin eräs faksi aikanaan ja on ollut tähänastisen elämäni rankin koettelemus, koen että se on mahdollistanut aivan omanlaisensa kasvun ihmisenä. Eteeni avautui mahdollisuuksia, joihin en varmaankaan olisi aikaisemmin tarttunut. Elämäni suunta on muuttunut siitä mitä olin joskus kuvitellut, mutta näin on hyvä!

- Nyytin äiti 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Keskustelu on hyvästä! Toivomme asiallisia ja rakentavia kommentteja nimellä, nimimerkillä tai ilman nimeä. Kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.