Anoreksiasta toipumisen eteneminen suhteessa tavoitepainoon

Vanhempien koulutusmateriaalia Amerikasta (Dr. Graig Johnson)

Olen aiemmin referoinut tutkimusta siitä, miten painon normalisoituminen vaikuttaa moniin muihin psyykkisiin oireisiin niitä korjaavasti, ja kuinka anoreksian hoidon ensimmäisenä tavoitteena tulisi olla painon korjaaminen ja vasta sen jälkeen puututaan jäännösoireisiin. On kuitenkin selvää, että painon normalisoituminen ei tapahdu ilman ahdistusta, ja normaalipainokaan ei heti takaa sitä, että mieli on korjaantunut. Viereisessä hyvin havainnollisessa kuvassa esitetään, miten ahdistus käyttäytyy suhteessa kehon ideaalipainoon. Ahdistus on oikeastaan huipussaan, kun paino lähestyy normaalia ja vakiintuu, mutta laskee sitten pikkuhiljaa, kun paino pysyy. Ajatellen tätä on suorastaan virhe olettaa, että esimerkiksi sairaalassa painon nostamiseksi olleella normaalipainon (alarajan) saavuttaminen riittää ja potilas on välittömästi niin toipunut, että pärjäilee hienosti huomattavasti vähäisemmällä tuella - valitettavan yleinen tapa hoitaa anoreksiaa Suomessa. Ei ihme, että relapseja tapahtuu niin paljon!

Mutta millä aikataululla mieli sitten toipuu? Törmäsin lempipsykologini, amerikkalaisen Sarah Ravinin kirjoitukseen siitä, millä aikajänteellä perhepohjaisessa hoidossa - jossa siis ensimmäisessä vaiheessa pyritään nopeaan painon korjaamiseen - sairastunut siirtyy sairauden ja hoidon vaiheesta toiseen. Kirjoituksen taustalla oli 22 FBT:llä hoidetun perheen kokemukset. Huomattakoon, että hoidon aloitusajankohta oireiden alusta vaihteli huomattavasti (mediaani 6,25 kk, vaihteluväli 1-132 kk); osa perheistä oli aloittanut FBT:n lähes heti, osa potilaista oli sairastanut vuosia. Painonkorjaamisen (refeeding) alusta tavoitepainon saavuttamiseen oli sairastuneilla kulunut keskimäärin puoli vuotta (mediaani 4,5 kk, vaihteluväli 2-24 kk).

90% sairastuneista pystyi normaalipainon saavutettuaan myöntämään sairastavansa syömishäiriötä eli saavutti tietoisuuden ongelmasta (vrt. anosognosia eli sairaudentunnottomuus). Keskimäärin tämä tapahtui 1 kk kuluessa tavoitepainon saavuttamisesta ja osa oli myöntänyt sen jo saavuttaessaan tavoitepainon, mutta siihen saattoi kulua jopa 16 kk. Paranemismotivaatio kehitettiin keskimäärin 4,6 kk:ssa painon normalisoitumisesta. Osa oli motivoitunut toipumaan jo saavuttaessaan normaalipainon. Pisimmillään motivaation kehittämisessä meni 2 vuotta.

Mieliala korjaantui 2 kk:ssa tavoitepainon saavuttamisesta (vaihteluväli 0-12 kk), ja ahdistusoireiden väheneminen syömishäiriötä edeltäneelle tasolle kesti 3 kk (0-36 kk). Itsensä kokeminen suurempana kuin on (bodydysmorfia) helpotti 4 kk:ssa (0-24 kk). Ja huomatkaa, painon korjaantumisesta kului 6,5 kk (0-36 kk) ennenkuin sairastuneet pystyivät syömään itsenäisesti ilman tukea niin, että paino pysyi tavoitelukemassa.

Mitä tästä opimme? 

Ravin listaa useammankin kohdan, minä poimin niistä merkittävimmät:

- sairastuneella ei tarvitse olla omaa sisäistä motivaatiota, jotta hoito voitaisiin aloittaa. Se tulee kyllä myöhemmin

- keskimäärin sairastunutta pitäisi tukea syömisten suhteen puolisen vuotta tavoitepainon saavuttamisen jälkeen (ja huom! tavoitepainolla ei tarkoiteta BMI:tä normaalipainon alarajalla!). Vastuun syömisestä siirtäminen sairastuneelle (vaihe 2) ennen painon normalisoitumista on joillekin ehkä liian varhain. Ainakin takapakin merkkejä pitäisi pitää hyvin tarkkaan silmällä.

- painon normalisoiduttua voidaan hyvin odottaa 3-6 kk mieliala- ja ahdistusoireiden häviämistä, ennenkuin niihin lähdetään puuttumaan

Tiedetään, että alle kolme vuotta sairastaneiden toipumisennuste on paras ja toipuminen nopeampaa, ja pitkään sairastaneet tässä materiaalissa selittänevät vaihteluvälin pitkän pään. Yhtä kaikki, jopa yli 10 vuotta sairastaneenkin oireet korjaantuivat painon normalisoiduttua, vaikkakin hitaammin kuin vähän aikaa sairastaneiden. Tämän kyselyn keskimääräiset lukemat ovat jotain aivan toista luokkaa, kuin mitä meillä yleensä mainitaan puhuttaessa anoreksian ja sen hoidon kestosta! Miksi näin? Mikä Suomen hoitotavoissa mättää? Sanoisin, että meillä potilas jätetään oman onnensa (ja painoahdistuksensa) nojaan aivan liian pian! Intensiivistä tukea ei jatketa riittävän kauan, jotta normaaliksi korjaantunut paino pysyisi samoissa lukemissa niin, että relapsille altistavat ongelmat (motivaation ja tietoisuuden puute, ahdistus, masennus ja bodydysmorfia) ehtisivät korjaantua.

Hoidossa ja tukemisessa (tai oikeammin tukemisen lopettamisessa) ei pitäisi hätiköidä. Toisaalta, mikäli hoito aloitetaan nopeasti, voi anoreksiasta toipua huomattavasti nopeammin kuin perinteisesti on ajateltu.

- N -