11. heinäkuuta 2016

Millaiset taidot hyödyttävät syömishäiriöön sairastuneen läheistä?

Syömishäiriöön sairastuneen läheiset ovat - tullessaan tietoisiksi ongelmasta - usein erittäin halukkaita toimimaan auttaakseen, mitä hyvänsä se vaatisikin. Tarkoitus on hyvä, mutta aina pelkkä maalaisjärki ei riitä kertomaan, miten missäkin tilanteessa kannattaisi käyttäytyä. Vaikka perhe harvoin onkaan syypää sairastumiseen, voivat tietyt toiminta- ja reaktiomallit ylläpitää sairastuneen syömishäiriökäyttäytymistä ja oireilua (vrt. ABC-malli). Vaikka kannustankin vapautumaan syyllisyydestä, tämä asia kannattaa tiedostaa ja toimia sen mukaisesti omaa käytöstään muokkaamalla. Asiantuntijoiden mukaan pahimpia syömishäiriökäyttäytymistä ylläpitäviä läheisten käytösmalleja kotona ovat kritisointi, vihamielisten tunteiden osoittaminen ja syyttely sekä ylisuojelu, jolla tarkoitetaan tässä yhteydessä mukautumista syömishäiriön vaatimuksiin sairastuneen ahdistumisen välttämiseksi. Samaan hengenvetoon muistutan, että syömishäiriökäyttäytymistä laukaisevat tekijät eivät ole sama asia kuin syömishäiriön aiheuttaja!

On tiettyjä taitoja ja ominaisuuksia, joiden harjoittaminen auttaa syömishäiriöön sairastuneen läheistä. Läheisiä voidaan valmentaa rohkaisemaan sairastunutta muutokseen aivan kuten ammattilaisiakin (Treasure et al. 2007). Erona on oikeastaan vain se, että läheiset ovat usein jopa motivoituneempia ja määrätietoisempia kuin ammattilaiset! Läheisten halu auttaa perustuu rakkauteen, ammattilaisten yleensä jonkin asteiseen kutsumukseen ja professionalismiin. On hirvittävää resurssien tuhlausta, jos läheisille tätä mahdollisuutta ei annettaisi! Ja kuten Käypähoito -suosituskin toteaa perhepohjaisesta hoidosta: "perheen tuki potilaalle jatkuu vuosia terapian jälkeen terapiassa opittujen tekniikoiden avulla", mikä selittänee menetelmän tehokkuuden. 

Ennen kuin kukaan kauhistuu, nyt puhutaan taidoista, jotka eivät ole ylivoimaisia kenenkään oppia eikä niiden oppimiseen mene tuhottomasti aikaa - kyseessä ei ole monivuotinen psykoterapiakoulutus. Maudsleyn sairaalassa Lontoossa nämä taidot opetettiin anoreksiaan sairastuneiden vanhemmille kuuden kaksituntisen ryhmätyösession aikana, jonka jälkeen oli vielä yksi seurantasessio. Pilottitutkimuksessa taitovalmennus vähensi merkittävästi vanhempien kokemaa stressiä ja vaikeuksia, joita syömishäiriöön sairastuneesta jälkeläisestä huolehtiminen aiheutti. 94 % vanhemmista jatkoi valmennuksen loppuun saakka, joten sitä ei siis koettu erityisen vaikeana. Positiivinen vaikutus vanhempiin säilyi valmennuksen loppumisen jälkeenkin (Sepulveda et al. 2008). Tulokset on toistettu mm. Australiassa erilaisessa kontekstissa (Pépin&King 2013). Mikä parasta, vanhempien kouluttaminen näyttäisi hyödyttävän myös sairastuneita, jopa täysi-ikäisiä (Goddard et al. 2011), vaikka kritisoijien mukaan perhepohjaisen hoidon on ajateltu tehoavan lähinnä alaikäisiin.

Huoltajan hyödylliset taidot voidaan jakaa kuuteen osa-alueeseen, jotka ovat 1) kokonaiskuvan hahmottaminen 2) tietoisuus ja hyväksyntä 3) kärsivällisyys 4) itsehillintä  5) tunneäly ja 6) itsestä huolehtiminen. Kokonaiskuvan hahmottamisella pyritään lisäämään joustavuutta ja jäykistä ajatusmalleista luopumista, hyvänä mallina sairastuneelle. Parantamalla tietoisuutta ja hyväksyntää pyritään lisäämään lämpöä sairastuneen ja huoltajan väleihin. Kärsivällisyys ja itsehillintä ovat tärkeitä, kun halutaan vähentää negatiivista tunneilmaisua (esimerkiksi kritisointia tai vihamielisyyttä) sairastunutta kohtaan. Tunneälyn kehittäminen motivoivan haastattelun perusteita opettelemalla parantaa huoltajan ja sairastuneen kanssakäymistä. Itsestä huolehtimisen opettelulla pyritään vähentämään stressiä ja rasitusta ja lisäämään kestävyyttä. Kaikki nämä taidot liittyvät tutkitusti sekä huoltajan taakan vähenemiseen että voimavarojen lisääntymiseen.

Kokonaiskuvan hahmottaminen

Ihan ensimmäinen asia on opetella ulkoistamaan syömishäiriö sairastuneesta (lue lisää tästä).  Asia on tärkeä siksi, ettei takerru loukkaantumiseen ja vieraantumisen tunteeseen, vaan näkee ihmisen syömishäiriön alta. Kun pystyy ymmärtämään, ettei sairastuneen persoona ja syömishäiriökäyttäytyminen ole sama asia eikä sairastunut voi käytökselleen mitään, on paljon helpompi edetä myös kärsivällisyyden ja itsehillinnän saralla! Toinen tärkeä asia on taito tunnistaa ja arvioida oman käyttäytymisensä vaikutusta sairastuneeseen, sillä läheisten väärät reaktiomallit ylläpitävät syömishäiriötä toimimalla triggereinä.

Joustamattomuus ja pakkomielteisyys ovat tyypillisiä syömishäiriölle. Vanhempien taito "nähdä metsä puilta" ja keskittyä kokonaiskuvaan (esim. "kuinka paljon luulet tämän koenumeron vaikuttavan elämääsi viiden tai kymmenen vuoden kuluttua..?") toimii myös hyvänä esimerkkinä sairastuneelle. Kyky pitää yllä toivoa parantumisesta, tuoda esiin onnistumisia ja antaa positiivista palautetta edistysaskeleista auttavat sairastunutta huomaamaan, että muutos on mahdollista. Sairastunut on usein myös taipuvainen katastrofiajatteluun, joten on hyvä toistuvasti muistuttaa, että epäonnistumisia sattuu kaikille - olemmehan vain ihmisiä. Virheet eivät ole maailmanloppu, vaan osoittavat sen, miten asioita ei kannata jatkossa tehdä.

Se, että läheinen osaa pitää silmällä myös muita toipumisen (tai takapakin) merkkejä kuin painoa, on tärkeä osa kokonaiskuvaa. Syömishäiriöön liittyy niin paljon muutakin kuin syöminen! Sosiaaliset suhteet, kyky läheisyyteen, mieliala ja kiinnostus ulkomaailmaan ovat esimerkkejä asioista, joissa tapahtuu muutoksia. Kokonaisvaltaisesti ajatteleva läheinen todennäköisesti myös tunnistaa takapakin merkit nopeammin kuin pelkkään painoon ja syömiseen takertuva. Mikäli läheinen pystyy osoittamaan sairastuneelle tämän vahvuudet, se auttaa positiivisen minäkuvan luomisessa. 

Tietoisuus ja hyväksyntä

Lapsen sairastuessa syömishäiriöön vanhemmalla on valtava tarve löytää syy sairastumiselle. Itselläni oli alkuvaiheessa naiivi ajatus, että syyn löytyminen ratkaisisi kaiken; kun aiheuttaja poistettaisiin tai selvitettäisiin, tämä paha uni päättyisi ja tyttäreni "palaisi järkiinsä". Käytin valtavasti aikaa ja voimavaroja yrittäessäni löytää tämän syyn, kunnes Maudsleyn menetelmästä luettuani tajusin, ettei se ratkaisisi mitään. Oikotietä ei ollut. Mikä hyvänsä asia olikin laukaissut tapahtumien ketjun, sen selvittäminen ei pysäyttäisi lumivyöryä. Oli järkevämpää keskittyä pelastamaan se, mikä pelastettavissa oli sekä korjaamaan vyöryn aiheuttamat tuhot mahdollisimman pian. Tämän oivaltaminen vapautti suunnattoman määrän energiaa paljon hyödyllisempään tarkoitukseen: tyttären auttamiseen.

Se, että pystyy hyväksymään tilanteen ei tarkoita sitä, että hyväksyy syömishäiriön! Hyväksyntä tässä yhteydessä tarkoittaa sitä, ettei jumitu katkeruuteen, syyllisyyteen ja itsesääliin, vaan lähtee rakentamaan uutta niistä palikoista, jotka ovat jäljellä. Elämä voi olla hyvää, vaikka se olisi erilaista kuin ennen. Tällainen asenne on edellytys kriiseistä selviämiselle (vrt. posttraumaattinen kasvu).

Yksi vaikeimmista, mutta myös tärkeimmistä asioista syömishäiriötä sairastavan auttamisessa, on kestää sairastuneen voimakkaat tunteet torjumatta tai mitätöimättä niitä ja samalla romahtamatta itse. Omien tunteiden ja ahdistuksen tiedostaminen ja hallitseminen on olennaista, jotta pystyy auttamaan toista sietämään ahdistustaan. Tässä tarvitaan kykyä erottaa sympatia ja empatia toisistaan. Sympa­tiassa toi­sen tun­teisiin osal­lis­tutaan eläy­ty­västi. Täs­tä seu­raa, et­tä hen­kilö jää tuntei­densa val­taan kyke­ne­mättä ot­tamaan etäi­syyttä ja toi­mimaan raken­ta­vasti toi­sen ih­misen hy­väksi. Empa­tialla taas tarkoi­tetaan tun­teen siirty­mistä tai tarttu­mista toi­seen. Empaat­tinen hen­kilö pys­tyy myötäe­lämään kanssa­kul­kijan tun­teen, ilon, su­run, hä­dän tai ah­dingon, mut­ta etään­nyttää it­sensä näis­tä tun­teista. Hän pys­tyy ymmär­tämään toi­sen näkö­kulman asiaan ei­kä jää tun­teiden val­taan.

Kärsivällisyys

Epäloogisesti ja jopa itsetuhoisesti käyttäytyvän, auttajaansa usein negatiivisesti suhtautuvan ihmisen auttaminen vaatii huomattavasti kärsivällisyyttä, oli tämä kuinka läheinen hyvänsä. Ihmiset ovat temperamentiltaan erilaisia, mutta luonteesta huolimatta kaikki voivat opetella kärsivällisyyttä. Jaksatko pysyä rauhallisena, vaikka kohtaisitkin ruokalautasen ääressä itkua, raivoa, uhkailua ja ehkä jopa fyysistä aggressiivisuutta, kerrasta toiseen? Motivaatiota sitkeyden ja kärsivällisyyden kehittämiseen lisää ehkä muistikuva siitä, miten oma panikointi, suuttuminen, itkuun purskahtaminen tms vain pahentaa tilannetta. Samaten tietoisuus siitä, että sairastuneen reaktio heijastaa silkkaa kauhua eikä ole hänen itsensä hallinnassa, auttaa suhtautumaan myötätuntoisesti silloinkin, kun tilanne on hermoja raastava. Joitakin auttaa kärsivällisyyttä koettelevissa tilanteissa hetkeksi rauhalliseen ja syvään hengittämiseen keskittyminen tai muut mielikuvaharjoitteet (esimerkiksi jonkin omaa jaksamista tukevan "voimalauseen" toistaminen omassa mielessä).

Syömishäiriö pyrkii jatkuvasti houkuttelemaan läheistä ansoihin haastamalla mm. väittelyyn, kinasteluun tai logiikan käyttöön, jotka ovat tuhoon tuomittuja lähestymistapoja. Aikalisän ottaminen on äärimmäisen hyvä taito tilanteissa, joissa oma kärsivällisyys alkaa olla katkeamispisteessä. 

Kärsivällisyydestä on muuten tavattomasti apua myös normaalissa perhearjessa ja työelämässä, joten sen harjoittelusta on hyötyä moneen!

Itsehillintä

Itsehillinnän voisi tässä kohtaa suomentaa sanonnalla "purra huulta". Nalkutus tai jatkuva huomauttelu ei todellakaan paranna kodin ilmapiiriä tai kasvata sairastuneen itseluottamusta. Vaarana on pikemminkin se, että sairastunut sulkee korvansa kaikilta kommunikaatioyrityksiltä eikä kuuntele enää mitään. Myöskään jatkuva rauhoittelu ("ei, et liho syömällä tämän") ei pitkän päälle vähennä sairastuneen ahdistusta, päin vastoin. Siitä tulee kainalosauva, johon tukeudutaan yhä enemmän ja enemmän ja siitä huolimatta ahdistus vain kasvaa. 

Itsehillintä tarkoittaa myös sitä, että syömishäiriökäyttäytymisen aiheuttamia negatiivisia tunteita ei näytetä sairastuneelle, oli se sitten suuttumusta, turhautumista, pelkoa tai pahaa mieltä. Sairastunut tuntee kyllä syyllisyyttä aiheuttamastaan huolesta ja vaivasta, vaikkei aina sitä tässä muodossa ilmaisekaan. Syyllisyys voi ilmentyä läheisten torjuntana, aggressiivisuutena tai itsensä vahingoittamisena. Jos ja kun niin käy (hei, me olemme kaikki ihmisiä!), että itseään ei pysty hillitsemään, on erittäin tärkeää pahoitella tilannetta ja pyytää anteeksi.

Tunneäly

Tunneälyn taidot liittyvät kykyihin vetää rajoja jämäkästi mutta lempeästi sekä keskustelemaan sairauteen liittyvistä tunteista ja tilanteista syyllistämättä ja avoimesti niin sairastuneen kuin muun lähipiirin (esim. sairastuneen sisarusten) kanssa. On vaikeaa kuunnella ja sietää sairastuneen vääristyneitä ajatuksia ja ahdistusta, mutta väittelyyn ryhtyminen on hyödytöntä. Tilanteessa auttaa sairauden vaiheen ymmärtäminen; eri vaiheissa lähestymistapojen tulee olla erilaisia, jotta niistä olisi hyötyä. Se, että sairastuneella on joku, joka osoittaa että voimakkaista tunteista voi selvitä menemättä rikki, on äärimmäisen hyödyllinen esimerkki. Läheisen tärkeä rooli on myös tunnistaa muutospuhe (ts. kaikki toipumiseen ja syömishäiriöstä luopumiseen viittaava), ja pyrkiä vahvistamaan näitä ajatuksia. 

Taitoihin kuuluu myös kunnioitus sairastunutta kohtaan; ei saarnata tai sanella neuvoja, vaan kysytään lupa omien ratkaisuehdotusten esittämiseen tai ne esitetään ehdotuksina, kysymyksen muodossa ("mitä luulet, voisiko.....toimia?"). Kun tiukkoja rajoja vedetään, se tehdään myötätuntoisesti ja ystävällisesti koska tilanne edellyttää niitä, ei siksi että sairastunutta rangaistaisiin. Tämä periaate tulee pitää kirkkaana mielessä!

Erityisesti tunneälyn taitojen harjoittamisessa tarvitaan tukea. Vertaistuki on äärettömän tärkeää, koska toisen ei-ammattilaisen onnistuminen vastaavan kaltaisessa tilanteessa on kannustavampaa kuin tuhannen ammattilaisen vakuuttelut. Läheisen pitäisi myös saada purkaa omat tuntemuksensa pois, saada "työnohjausta" kuten muutkin henkisesti raskasta työtä tekevät. 

On mahdollista, että syömishäiriö perheessä halutaan usein salata esimerkiksi ystäviltä tai työkavereilta, mutta salailu käy pitkän päälle raskaaksi. Se voi myös estää läheisiä saamasta ansaitsemaansa tukea, vaikkakin varjopuolena voivat olla tökeröt kommentit tai "hyvät" neuvot, joita asiaa ymmärtämättömät saattavat päästellä. Joka tapauksessa, läheisen kannattaa pitää kiinni oikeudestaan tukeen, vaikka sairastunut esimerkiksi kieltäisi sairaudestaan puhumisen. Mistä päästäänkin viimeiseen osa-alueeseen.

Itsestä huolehtiminen

On tavallista, että syömishäiriöön sairastuneen läheinen polttaa itsensä loppuun. Siksi on erityisen tärkeää muistaa huolehtia myös itsestään. Vaikka usein joutuukin tekemään kompromisseja ja huomattaviakin henkilökohtaisia uhrauksia esim. ajankäytön suhteen (joksikin ajaksi), joku henkireikä on syytä säilyttää. On myös osattava pitää tauko tarvittaessa silloin, kun tilanne tuntuu liian kuormittavalta. Se, että huolehtii itsestään toimii hyvänä esimerkkinä sairastuneelle ja myös vähentää tämän kokemaa syyllisyyttä. 

Syömishäiriö on usein melkoinen kuormitus kaikille perheenjäsenille, ja olisi tärkeää viettää aikaa myös heidän kanssaan "ilman syömishäiriötä". Mikäli aiemmat yhteiset vapaa-ajanviettotavat eivät onnistu (esim. jos on ollut tapana käydä yhdessä ravintolassa ja siitä on tullut vaikeaa yhden perheenjäsenen syömishäiriön takia), olisi hyödyllistä keksiä tilalle jotain muuta johon syömishäiriö ei liity. Kenenkään etu ei ole, että yritetään hampaat irvessä ja itku kurkussa pitää kiinni aiemmista yhteisistä traditioista. Niiden aika tulee kyllä myöhemmin. Ei pidä myöskään unohtaa, että muut perheenjäsenet saattavat kaivata kahdenkeskistä aikaa kanssasi!

Itsestä huolehtimiseen kuuluu myös kyky päästää irti, astua taka-alalle ja antaa sairastuneelle vastuuta silloin, kun toipuminen on edennyt riittävän pitkälle. Kokonaisvaltaisesti asiaa katsovan ja tunneälyään harjoittaneen läheisen on helpompi tehdä näin, sillä hän voi myös luottaa kykyynsä havaita, missä tilanteessa on syytä jälleen ottaa ohjat omiin käsiinsä.


Kaikkia edellä mainittuja taitoja pyritään kehittämään Maudsleyn työkalupakilla, jonka sisältöä kuka hyvänsä syömishäiriötä sairastavasta huolehtiva voi käyttää diagnoosista, mahdollisesta hoidosta ja sairauden kestosta riippumatta. Englantia taitaville erinomaisena käsikirjana taitojen oppimiseen toimii kirja Skills-based Learning for Caring for a Loved One with an Eating Disorder - The New Maudsley Method. Englantia taitamattomat, ottakaa yhteys yhteydenottolomakkeen avulla!

- N -





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Keskustelu on hyvästä! Toivomme asiallisia ja rakentavia kommentteja nimellä, nimimerkillä tai ilman nimeä. Kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.