27. huhtikuuta 2014

Syömishäiriön ulkoistaminen on välttämätöntä

Monilla ihmisillä on syömishäiriöistä varsin vääristynyt kuva. Niiden ajatellaan olevan ruuan kanssa "temppuilua", ihmisen oma valinta, narsismia, ulkonäkökeskeisyyttä ja oman navan ympärillä pyörimistä, teini-ikäisen kapinaa äitiä vastaan, itsenäistymistaistelua ym. Yhtä kaikki, ulkopuolisen on vaikea ymmärtää, että kyseessä on sairaus - ei muoti-ilmiö - joka pahimmillaan valtaa sairastuneen niin totaalisesti, että tämän koko persoonallisuus jää sen peittoon. Monesti etenkin anoreksiaan liitetään matala paino ja kärsivä, jotenkin "henkistynyt" olemus. Harva ymmärtää, että sairastunut elää sairautensa luomien sääntöjen ja rituaalien vankina ja yrittää kaikin tavoin välttää ahdistusta noudattamalla syömishäiriön käskyjä, mikä johtaa erittäin poikkeavaan käyttäytymiseen. Mitään henkistynyttä siinä ei todellakaan ole!

Itselleni ajatus syömishäiriöstä tuli ensimmäisen kerran mieleen, kun lapseni reagoi täysin tavallisuudesta poikkeavasti ja suhteettoman voimakkaasti ruokaan, joka ei aikaisemmin olisi tuottanut mitään ongelmia. Nopeassa tahdissa näistä äärimmäisistä, inhon ja vihan sekaisista reaktioista tuli osa arkeamme. On hämmästyttävää, miten fiksu ja rationaalinen nuori muuttuu sekunnin murto-osassa. Ilme, eleet, äänensävy, puheet - et tunne omaa lastasi. Jekyll ja Hyde.

Vaikka tietäisi teoriassa, että syömishäiriöt ovat psyykkisiä sairauksia, tämä tieto ei millään tavoin varusta siihen tosiasiaan, että etenkin alkuvaiheessa sairautta sairastunut kieltää lujasti olevansa sairas, ei haluakaan parantua ja nimenomaan pyrkii turvautumaan kaikessa sairauteensa (ja valitettavasti etenkin anoreksiaan liittyvä aliravitsemus vain lisää tällaista ajattelua). Tämä ei sovi normaali-ihmisen käsitykseen sairaudesta ja sairastamisesta. Niinpä ympärillä olevien on luontevaa alkaa ajatella, että kyseessä on sairastuneen oma valinta.

Oman vaikeutensa tekevät lähipiirin kommentit ja neuvot, jotka usein keskittyvät siihen, että joku muu saisi kyllä lapsen syömään normaalisti ja kaikenkaikkiaan tuollaista pelleilyä kotona ei tulisi sietää. Sairastunut nähdään ikäänkuin kunnon kasvatusta vailla olevana uhmaikäisenä pikkulapsena usein vielä vanhempia arvostellen, mikä lisää heidän kokemaansa syyllisyydentunnetta ja häpeää.

Kun kaikkeen tähän lisätään sairastuneen äärimmäiset tunnereaktiot, vihamielisyys, näennäinen empatian puute ja välinpitämättömyys muita kohtaan, jopa oma perhe alkaa suhtautumaan sairastuneeseen kärsimättömästi ja vihamielisesti. Sairauden aiheuttama elämänmuutos nähdään sairastuneen syynä. Eihän tämä halua tehdä mitään tilanteen korjaamiseksi - päinvastoin! Kireä, negatiivinen ja syyllistävä ilmapiiri aiheuttaa kuitenkin sen, että sairastunut turvautuu yhä voimakkaammin syömishäiriöön elämänsä hallintakeinona. Noidankehä pahenee.

Maudsleyn menetelmässä syömishäiriö pyritään näkemään sairastuneesta erillisenä, ikäänkuin verhona, joka peittää henkilön todellisen persoonallisuuden. Verho sekä vääristää sairastuneen havainnot ympäristöstään että estää häntä toimimasta omana itsenään. Sairastunut ei itse ole valinnut sairauttaan eikä se anna hänelle mahdollisuutta toimia toisin. Tällaista ajattelutapaa kutsutaan sairauden ulkoistamiseksi.

Sairauden ulkoistaminen ei ole helppoa, etenkään aluksi! Vaikka kuinka rakastaisi lastaan, vanhempien on vaikea sulattaa jatkuvaa torjuntaa, haukkuja, valehtelua, petkuttamista ja huonoa käytöstä. On muistettava itseään useaan kertaan, että syömishäiriötä sairastava on yhtä syypää sairauteensa kuin syöpään sairastunut. Mieltä kalvava "kasvain" aiheuttaa yhtä lailla kipua kuin kehoon levinnyt syöpä - tuska ja ahdistus vaan ovat luonteeltaan henkisiä. Enhän syyttäisi syöpäsairastakaan vaikeroinnista ja sadattelusta, kun kipu valtaa koko olemuksen eikä lääkkeistä ole apua?!

Ainoa keino päästä vihan, katkeruuden ja negatiivisuuden noidankehästä on sisäistää se, ettei sairastunut TODELLAKAAN voi käytökselleen mitään. Syömishäiriö ottaa ohjat tilanteissa, jotka ovat liian vaikeita ja ahdistavia sairastuneen muuten kohdattaviksi. Tätä voi tapahtua sekä ruokailun yhteydessä että muussa elämässä koskien esim. liikuntaa tai sosiaalista kanssakäymistä (esim. "en voi lähteä kavereiden kanssa leffaan jos siellä vaikka syödään popcorneja").

Kun sairauden sitten pikku hiljaa pystyy erottamaan lapsestaan, helpotus on suunnaton. Kaikki se viha ja inho, joka on kohdistunut minuun ei johdukaan lapsestani vaan sairaudesta, joka pistää hänet näkemään minut vihollisena! Kyvyissäni vanhempana ei olekaan vikaa, kun en pystykään loogisesti perustelemaan näkökulmaani lapselleni. Sairaus joka hänellä on, estää loogisen ajattelun ja saa hänet käyttäytymään irrationaalisesti. Kun hirveä käyttäytyminen ei olekaan enää lapsen vika vaan sairauden oire jolle hän ei mahda mitään, sitä on paljon helpompi sietää ilman loukkaantumista ja katkeroitumista (huom! sietäminen ei tarkoita hyväksymistä). Pikku hiljaa pystyy myös näkemään verhon läpi, erottamaan pilkahduksia siitä henkilöstä, jollainen sairastunut oli ennen kuin syömishäiriö valtasi hänen elämänsä. Tämä luo toivoa paremmasta etenkin silloin, kun sairastunut velloo paranemishalun ja syömishäiriön houkutusten välillä.

Ulkoistamalla syömishäiriö myös auttaminen on paljon helpompaa. Normaalista elämästä - perhejuhlista, sukutapaamisista, työstä, ystävistä ja harrastuksista - luopuminen tuntuu jättimäiseltä ja epäreilulta uhraukselta, jos sen tekee katkerana ja vihaisena ajatellen että sairastunut "temppuilee". Ulkoistaminen auttaa kohtaamaan sairastuneen kärsivällisesti ja ymmärtäväisesti vaikeissakin tilanteissa, mikä on ehdoton edellytys sille että apu ja ajatus normaalista pystyy pikku hiljaa tunkeutumaan torjuvan verhon läpi.

Vaikka muulta näyttäisi, sairastunut kokee kaiken lisäksi myös voimakasta syyllisyyttä käyttäytymisestään toisia kohtaan. Se saa hänet tuntemaan olonsa vielä arvottomammaksi ja torjumaan voimakkaasti läheiset ihmiset. Täysi-ikäinen saattaa jopa pistää välit poikki kokonaan suojellakseen lähimpiään. Ulkoistamisen avulla sairastuneelle on helpompi vakuuttaa niin sanallisesti kuin käytökselläkin, että hän on rakas ja ansaitsee apua - syömishäiriö on se josta läheinen ei pidä, ei sairastunut.

Minulle on kommentoitu, että ulkoistaminen on humpuukia ja "henkimaailman hommaa". Miten kukakin asian näkee. Katsoessani lastani voisin oikeastaan sanoakin, että hän käyttäytyy aika ajoin kuin riivattu - sillä eroituksella etten usko henkiin enkä riivaajiin. Se ei estä minua havainnoimasta asioita ja tunnustamasta, että tällaisesta ajattelutavasta on hyötyä.

- N -

1 kommentti:

Keskustelu on hyvästä! Toivomme asiallisia ja rakentavia kommentteja nimellä, nimimerkillä tai ilman nimeä. Kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.